Intohimona leijalautailu

Harjoittelemalla oppii ja haasteita pitää olla, ajattelee 80-vuotias vaasalainen Kauko Heikkinen. Entinen olympiatason telinevoimistelija ja nykyinen leijalautailija reissaa hyvien tuulien perässä ympäri Suomea.

”Leijalautailu on taitolaji, jossa liikutaan vetoleijan avulla joko vedessä tai lumella ja tehdään erilaisia temppuja ja hyppyjä trapetsin varassa.

Oli hätkähdyttävä tunne, kun ensimmäisen kerran hyppäsin laudalla viiden tai kuuden metrin korkeuteen ja katsoin alas aallokkoon. Pelkoa en lautaillessa tunne, sillä hyppyyn lähtiessä tilanne on hallinnassa.

Kun aloin vuosituhannen alussa opetella lajia, mietin, miten tästä voi ikinä nauttia. Niin vaikealta se tuntui. Mutta entisenä kilpavoimistelijana tiedän, että harjoittelemalla oppii ja haastetta saa olla. Taitojen kasvaessa nautintokin löytyi. Alussa hienointa oli talvella, kun pääsi treenaamaan leijan ja lumilaudan kanssa, eikä joka päivä kastunut!

Leijalautailu on luonnonvoimien hallitsemista. Tai ainakin yritystä siihen.

Olen tuulibongari. Kun tuulisen päivän aamuna herään, ensimmäinen ajatus on, että pitää saada äkkiä puuro keitettyä.

Vaasaa lähin leijalautailuun sopiva ranta on Storsandissa Munsalassa 70 kilometrin päässä. Toinen hyvä ranta on Yyterissä 200 kilometrin päässä. Aikaisemmin käytettiin mittareita, mutta nykyään tunnen ilman apuja, minkäkokoisen leijan otan.

Tätä lajia ei voi harrastaa yksin, sillä narujen selvittelyyn ja muuhun lähtövalmisteluun tarvitaan vähintään yksi avustaja. Sopivalla säällä puhelin piippaa, kun porukassa kysellään, onko kukaan lähdössä merelle. Minulla on yleensä mukana velipoika Martti. Toisaalta rannasta irrottauduttuaan ihminen on itsensä varassa. Jos aallokossa tulee hätä, kukaan ei ehdi auttamaan. Onneksi vakavat tapaturmat ovat harvinaisia.

Pari vuotta sitten keväällä olkapääni meni sijoiltaan hypyssä. Oma moka: ohjasin väärin, jouduin matkustajaksi ja ajauduin liian matalalle. Fysioterapeutti sanoi, ettei olkapäällä ole asiaa merelle ennen loppukesää. Pakkolevosta oli se ilo, että opin taas kävelemään, kun en pystynyt ajamaan polkupyörällä, saati leijalautailemaan. Heti juhannuksen jälkeen päätin silti, että nyt alkoi loppukesä.

Olen opetellut oikeastaan kaikki uudet lajini vanhana.

Purjelautailu alkoi siitä, kun olimme vaimoni Pirkon kanssa kesälaskettelemassa Zell am Seessä Itävallassa vuonna 1983. Pysäköimme asuntovaunun niin lähelle rantaa, että aallot pärskivät takaikkunaan. Järvellä näin surffaajia ja ajattelin heti, että tuo pitäisi oppia.

Kun kävimme kahtena keväänä Espanjan Tarifassa surffaamassa, törmäsin leijalautailuun, ja vähitellen purjelautailu jäi. Sen jälkeen kävimme Espanjan La Mangassa 13 kevättä leijalautailemassa ja nyt käymme Teneriffalla kerran vuodessa.

Lumilautailun löysin Schöldenissä 80- ja 90-luvun taitteessa. Aloin käydä lautailemassa ’Öjbersgsdorffissa’ eli talviurheilukeskus Öjbergetissä ensimmäisten joukossa Vaasassa. Telemarkia minulle ehdotti ensimmäisenä Pirkon tytär.

Kun olin viisikymppinen surffari, olin joukon vanhimpia. Sama lumilautaillessa. Olen ollut jo pitkään se, josta vieraat ihmiset puhuvat sanomalla ’se on se vanhempi mies’. Mutta tuttujen kesken olen Kake.

Urheilu on minulle enemmän kuin harrastus. Se on aika tavalla ohjannut elämääni. Ja kun ajattelee, niin elämäni on aika rikasta!

Muutin 16-vuotiaana Lieksasta Helsinkiin ja menin konepajalle töihin, jotta voisin voimistella. Ammatinkin sain telinevoimistelun kautta, kun seuratuttu hankki minulle työpaikan kirjapainosta, jossa kouluttauduin faktoriksi.

Edustin Suomea kaksissa olympialaisissa. Kisamatkoilla kehittelimme kilpakumppanini, olympiavoittaja Eugen Ekmanin kanssa yritysideaa. Eugen oli Rooman olympialaisten aikaan perustanut konttorikonefirman Vaasaan.

Tokion olympialaisten aikana kävimme japanilaisen painokonevalmistajan tehtaalla tutustumassa. Kisojen jälkeen muutin Vaasaan ja perustimme painoalan yrityksen.

Myös Pirkon tapasin urheilun kautta, voimistelutapahtumassa Ahvenanmaalla. Pirkko on ehkä vielä levottomampi kuin minä, jos ei pääse liikkumaan. Käymme kahdesti viikossa uimahallissa ja vesijumpassa, ja minä myös samalla reissulla kuntosalilla. Tosin minulla on lupa pitää vapaata uinnista, jos tuulee.

Ikä on tosiseikka, joka pitää tiedostaa, mutta josta ei kannata valittaa.

Lempitelineeni oli hevonen, mutta en ole voimistellut telineillä vuosiin. Sitä vain kasvaa ulos asioista, jotka eivät enää onnistu. Ei kannata miettiä, mitä on joskus osannut, vaan keskittyä juttuihin, joita pystyy tekemään. Mitä vanhemmaksi käy, sitä enemmän asioihin tulee tunnelmaa.

Ylös leijaan katsellessa näkee samalla lintuja. Storsandissa on merikotka, joka tulee usein liitämään lähelle. Jos lintua ei näy, sitä melkein kaipaa.

Joka vuosi tulee uusia lautamalleja ja välineitä. Ainahan sitä haluaa niitä, joita rannalla tai YouTubessa näkee, kun olettaa, että välineet antaisivat omaan lautailuun jotain lisää. Nyt on esimerkiksi kehitetty metrin korkuinen foil-evä, jolla pääsee aaltojen yläpuolelle. Toinen yleistynyt juttu on, että ajetaan ilman jalkalenkkejä kuten rullalaudalla. Hypätessä lauta koukataan kädellä mukaan, ja jotkut jopa heittävät laudan veteen ja laskeutuvat sille.

Foil-evästä ja jalkalenkittömästä laudasta olen päättänyt, että en rupea niitä hankkimaan. Suhtaudun niin, että jos alan opetella noita uutuuksia, menetän paljon siitä, mistä voisin nauttia nyt!”

Kaukon vinkit uuteen lajiin

1. Hanki opetusta

”Olen opetellut kaikki harrastamani lajit kantapään kautta. Nykyään on onneksi aloittelijoille tarjolla hyviä kursseja ja opetusta, niitä kannattaa hyödyntää. Myös muilta harrastajilta saa hyviä vinkkejä.”

2. Panosta kunnon varusteisiin

”Urheilusta on helpompi nauttia, kun varusteet ovat kunnossa. Jossain sanottiin hyvin, että sää ei ole ikinä liian kylmä, takki vain on liian ohut!”

3. Pidä lihasvoimaa yllä

”Hyvä lihaskunto ja vartalonhallinta auttavat uusien lajien opettelussa. Käyn kaksi kertaa viikossa salilla ja treenaan siellä niin tehokkaasti kuin pystyn.”

Teksti: Mariia Sarilo
Kuva: Mikko Lehtimäki

Jaa sivu