Kaukolämpöverkot ovat pääosin kaupunkien ja kuntien omistuksessa, ja siten meidän kaikkien yhteistä omaisuutta. Ne ovat vuosikymmenten aikana rakennettuja, tehokkaita ja joustavia energian jakelujärjestelmiä, jotka mahdollistavat monipuolisesti eri energialähteiden käytön, kuten hukkalämmön, vety- ja geotermisen energian tai pienydinreaktoreiden energian hyödyntämisen tulevaisuudessa.

Suomessa ollaan kuitenkin rakentamisen ja energiatehokkuuden sääntelyllä ohjaamassa lämmitystä kiinteistökohtaisiin investointeihin ja sähköä käyttäviin lämmitysratkaisuihin, kuten lämpöpumppuihin – myös kaukolämpöverkkoalueella.

Lämmitysenergiassa on kyse erittäin suuresta kokonaisuudesta, sillä kansallisella tasolla jo pelkästään kaukolämmön tehon tarve on samaa luokkaa sähköverkon tehon tarpeen kanssa. On hidasta ja hankalaa saada aikaan vihreää siirtymää pakottamalla kiinteistöjen asukkaat ja omistajat kiinteistökohtaisiin investointeihin huomioiden kuinka suuresta kokonaisuudesta ja muutostarpeesta on kyse. Muutokseen ohjaava sääntely saattaa tuottaa myös epätasa-arvoa. Näin, koska kiinteistöt ovat eri elinkaaren vaiheissa ja kaikkien kohdalla investointi uuteen järjestelmään ei välttämättä ole järkevää, ajankohtaista tai taloudellisesti mahdollista.

Ohjausta tehdään sääntelyllä, joka ei huomioi tällaisen kehityskaaren seurannaisvaikutuksia koko energiajärjestelmässä, eikä edes sen tosiasiallisia kaukolämpöverkkokohtaisia päästövaikutuksia tai tulevaisuuden kehitystä kaukolämmön yhteydessä. Samalla se voi myös johtaa vakaviin seurauksiin kaukolämpöverkkojen arvon, toimivuuden ja koko energiajärjestelmän kannalta. Siinä sivussa hukataan mahdollisuutta maksimoida kansallista kykyä tulevaisuuden muutostarpeissa. Ongelma syntyy, kun investointitarpeet sekä tulevaisuuden päivitystarpeet kaatuvat kiinteistöissä omistajien ja asukkaiden niskaan.

Lämmitysenergian osalta kaukolämpö on kuitenkin nopein vihreän siirtymän edistäjä, joka myös maksimoi kansallista energiajärjestelmän päivittämiskykyä jatkossa.

Energiateollisuuden kaukolämpötilaston 2024 mukaan kaukolämmön laskennalliset vuotuiset hiilidioksidipäästöt ovat laskeneet noin 2,5 miljoonaa tonnia viidessä vuodessa. Se vastaa jopa 1,4 miljoonan suomalaisen asumisesta syntyviä keskimääräisiä hiilidioksidipäästöjä (Sitra 2023: 1 750 kg CO2e/a). Tällaiseen vaikutukseen ja nopeuteen olisi hyvin vaikeaa päästä lämmityksen osalta ilman keskitettyä kaukolämpöjärjestelmää. Nopein tapa muutokselle – nyt ja tulevaisuudessa – on keskitetty järjestelmä olemassa oleviin ja myös uusin kiinteistöihin.

Mitä sitten, jos nykyinen kehityskulku jatkuu? Sääntelyllä lähes pakotettavat investoinnit kiinteistöjen sähköpohjaiseen lämmitykseen tulevat lisäämään sähkömarkkinan volatiliteettia, sähköverkon tehonsiirtokapasiteetin tarvetta ja huipputehon tarpeessa syntyviä päästövaikutuksia sähkön tuotannossa, erityisesti talvipakkaisilla.

Yksinomaan sähköön nojaavasta lämmityksestä voi koitua haavoittuva ratkaisu sekä huolto- että toimitusvarmuusnäkökulmasta. Ei kaikilta osin vastuullista siis.

Energiaratkaisutkaan eivät ole olleet pysyviä, ja voi jo nähdä, että nykykehityksessäkin voi tulla tarvetta päivityksille. Esimerkiksi lämpöpumppujen kylmäaineet voivat vaatia muutoksia tulevaisuudessa, sähköverkon liittymiskapasiteetti voi osoittautua riittämättömäksi muuhun, hyödyllisempään sähkönverkon käyttöön ja uudet teknologiat voivat muuttaa tilannetta nopeasti. Silloin tarvitaan kansallista kykyä päivittää energiajärjestelmään tehtyjä ratkaisuita. Kaukolämpöjärjestelmä tarjoaa vaaditun joustavan ja päivitettävän alustan myös tulevaisuudessa.

Energiasiirtymä on välttämätön, mutta sen tulee perustua kokonaisvaltaiseen järjestelmäajatteluun, ei luuloihin tai yksittäisten teknologioiden suosimiseen tai siirtotekniikan rankaisemiseen.

Tarvitsemme sääntelyä, joka tukee aidosti siirtymää, järjestelmän joustavuutta ja kansallisomaisuuden kestävää hyödyntämistä – ei sen alasajoa.

Markus Tuomala
kaukolämpöjohtaja
Vaasan Sähkö